Viikon olen ollut jo Suomessa eikä ole hirveästi tullut ajateltua Toulousea. No mitä nyt käytiin eilen katsomassa yksi ranskalainen leffa... Ja tänään teki kovasti mieli aamiaiseksi Nutella-croissantteja (sillä voisi ehkä korvata pain au chocolatit...). Ja mahdollisesti olen myös lukenut kirjaa ranskaksi innoissani. Ja ateria ei oikein tunnu aterialta ilman jälkkäriä. Mutta näitä pieniä sivuoireita lukuunottamatta Suomeen on taas integroiduttu hienosti :)
Blogi loppuu tähän, vaikka Toulouseen varmasti vielä palaankin. Lopetukseksi ajattelin kirjoittaa vähän mitä tuosta vaihdosta jäi käteen.
Tärkeät verkostot:
Töiden kannalta vaihto oli todella todella hyödyllinen, enkä usko, että olisin voinut pelkästään Suomessa olemalla saavuttaa kaikkia juttuja, joita muutaman kuukauden vierailu mahdollisti. Tutkimustyössä varsinkin näin pienellä alalla kontaktit ulkomaille ovat todella tärkeitä. Oman väitöskirja-aiheeni osa-alueet liittyvät suoraan Ranskaan ja sieltä löytyvät myös alan parhaat asiantuntijat. Ja kun alan parhaat asiantuntijat käskevät lähettää sähköpostia ongelmista ja lupaavat vastata seikkaperäisesti kaikkiin kysymyksiin niin eihän siitä hirveästi paremmaksi pääse. Varsinkin kun alkutilanne oli sellainen, että hakkasin itsekseni päätä seinään monessa ongelmassa.
Ranskan kielen taito:
Opiskelin ranskaa vuoden verran lukiossa kymmenen vuotta sitten. Vähän yli vuosi sitten iski hinku opiskella lisää. Enpä olisi silloin uskonut, että näin lyhyen ajan päästä puhuisin ja ymmärtäisin ranskaa näin hyvin. Vaikka sanavarastoni onkin vielä melko suppea ja puhutun ja kirjoitetun kielen yhdistäminen on vielä vähän niin ja näin, on silti lienee tärkeintä selvitä selittämällä arkipäiväisistä tilanteista ja työasioistakin ranskaksi. Ja se sujuu mainiosti. Nyt on vaan parasta yrittää pitää kielitaitoa yllä, olisi harmillista jos ranskantaito unohtuisi yhtä nopeasti kuin tulikin.
Uudet kaverit:
Meillä on Anaïsin kanssa jo suunnitteilla matkat Korsikalle ja Lappiin, Paulinen kanssa Pariisiin, Siliangia ja Susannaa tapaan varmasti taas Toulousessa ja niin edelleen. Eri maalaisten ystävien kanssa avartaa maailmaansa, mutta huomaa kyllä myös, miten yllättävän samanlaisia kaikki ovat, tulivat he mistä päin tahansa. Ja jossain vaiheessa sitä ei edes ajattele, että tuo on Kiinasta ja tuo on Ranskasta vaan kaikille saattaa alkaa vahingossa puhua suomea... :)
Ja vaikka kaikilta osin Ranskassa ei ihan helppoa ollutkaan, olen tyytyväinen siitä, että ehdin nähdä myös sen toisen puolen Ranskaa. Joku oli tulkinnut kirjoitukseni niin, että nyt vihaan Ranskaa ja ranskalaisia yli kaiken. Mutta sehän ei ollut jutun pointti. Mielestäni Ranskassa on nimittäin monia asioita, jotka toimivat Suomea paremmin. Ja uskokaa pois, joissain asioissa ranskalaiset ovat paljon mukavampia kuin suomalaiset (jos nyt keskimääräisesti ajatellaan). Asiat eivätkä ihmiset ole ikinä mustavalkoisia ja sanoisin, että siinä vaiheessa kun vielä inhoaa tai rakastaa jotain ilman mitään muita tunteita, ei oikeastaan tiedä koko jutusta vielä yhtään mitään.
Perspektiiviä on aina hyvä hakea. Kun näkee miten töitä tehdään muualla, on paljon helpompaa miettiä mitä omissa työtavoissa on hyvin ja mitä voisi parantaa. Ja sama pätee elämään yleisestikin.
sunnuntai 7. elokuuta 2011
lauantai 30. heinäkuuta 2011
Mustikkapiirakkaa ja letkajenkkaa
Edellisen postauksen tunnelmista jälleen iloisempiin. Nimittäin täällä on taas vietetty hulvatonta Suomi-Ranska-iltaa. Tällä kertaa ranskalaisina osanottajina toimivat Anaïs, Antoine (edellisen poikaystävä) ja Vanessa (Anaïsin kämppis) ja suomalaisina minä plus suomalaiset ruokalajit.
Tarjolla oli kokonaista taimenta ja lohta (laitoin mummon tapaan sisään tilliä ja suolaa, tuoretta tilliä ei tosin löytynyt) perunamuusin, kermaviilikastikkeen (no ei täältä mitään kermaviiliä löydy, joten käytin creme fraichea, joka ei kyllä tietenkään ole sellaista creme fraichea kuin Suomessa myytävä, asioiden hankaloittamiseksi) ja salaatin (salaatinlehtiä, kurkkua ja tomaattia) kanssa. Mun mielestä tuli erittäin mummolan makuista eli onnistui tosi hyvin :)
Jälkkäriksi leivoin mustikkapiirakkaa tällä ohjeella. Tähänkin laitoin sitä samaa creme fraichea. Ruotsalaiset mustikat löytyivät Picard-pakastekaupasta, sieltä löytyy kaikenlaista erikoista ja eksoottista. Täälläkin muuten on mustikoita, mutta vain vuorilla. Olivier töistä suunnitteli lähtevänsä Pyreneille niitä keräämään, paras mustikka-aika on samoihin aikoihin kuin Suomessakin.
Kaikkien mielestä oli hyvin jännittävää seurata kun sekoitin piirakkataikinaa kaurahiutaleista, se oli melko eksoottista. Sekä kaurahiutaleet että piirakkataikinan tekeminen käsin. Puhuimme samalla siitä, miten Suomessa opetetaan köksää ja käsitöitä koulussa. Täällä niiden opetus kuulemma loppui jo useita kymmeniä vuosia sitten. Vanessan mielestä tuollaiset asiat "kuuluu" oppia kotona, mutta ranskalaisten keskimääräisiä kokkaustaitoja katsoessa se ei kyllä ole mitään itsestäänselvyys... Pauline muuten myös ihmetteli silmät pyöreinä kun olin parsinut villatakin kyynärpään ja ilmoitti, ettei hän todellakaan osaa käyttää neulaa ja lankaa. Ei sillä, että olisin itsekään mikään ompelemisen ihmelapsi (terkkuja vaan käsityönopettajalle, jonka ompelukoneesta taisi katketa aika monta neulaa mun käsittelyn seurauksena), mutta on se ihan kätevää kun jotain tuollaisia arkiasioita sentään osaa tehdä.
Olin raahannut Suomesta iltaa varten lakkahilloa ja salmiakkikossua, kummatkaan eivät oikein uponneet ranskalaisille. Leipäjuustolle ei löytynyt oikein mitään korviketta (onko ideoita ranskalaisista leipäjuuston kaltaisista juustoista?), joten söimme sen jonkun rahkan makuisen juuston ja jugurtin välimuodon kanssa. Ei ehkä paras vaihtoehto... Salmiakista tosin sellaista, että Anaïshan on nyt täysin koukussa siihen. He olivat viime viikonloppuna Antoinen kanssa lomalla Madridissa ja Anaïs oli bongannut jostain salmiakkipääkalloja ja ostanut ne heti innoissaan. Eivät tosin olleet kuulemma tarpeeksi ytyjä ja suolaisia mun tuomiin verrattuina, joten hän oli hieman pettynyt. Mutta pitkä matka on kuljettu siitä kun Anaïs ja Marie katsoivat mua isoin silmin ja sanoivat "Ai, tällaisia karkkeja teillä syödään lapsena... Meillä syödään värikkäitä nallejen ja kukkien värisiä karkkeja ja teillä syödään mustia pääkalloja..."
Koska meitä oli sopivasti neljä eli jono, tanssimme lyhyen tanssiopastuksen jälkeen letkajenkkaa ympäri asuntoa Katri-Helenan sävelten siivittämänä. Ranskalaisittain piti tanssia ja laulaa tietenkin myös ranskalaisten pubien viimeisenä soitettava Les Lacs du Connemara, joka tanssitaan kavereiden kanssa kaulakkain huojumalla ja laulamalla yhteen ääneen. Suosittelen kuuntelemaan :)
Loistava ilta kaikenkaikkiaan, ikävä kyllä viimeinen vähään aikaan... Mutta eiköhän niitä uusiakin vielä tule :) Aamulla kömmittiin töihin Anaïsilta ja kävin ostamassa ranskalaisittain croissanteja ja pain au chocolateja töihin aamiaiskahvitauolle viimeisen työpäivän kunniaksi. Voi, noita herkkuja tulee kyllä suuri ikävä Suomessa. Päivän sanat töissä olivat moi ja moimoi, täällä osaa ne nyt ihan koko osasto.
Tarjolla oli kokonaista taimenta ja lohta (laitoin mummon tapaan sisään tilliä ja suolaa, tuoretta tilliä ei tosin löytynyt) perunamuusin, kermaviilikastikkeen (no ei täältä mitään kermaviiliä löydy, joten käytin creme fraichea, joka ei kyllä tietenkään ole sellaista creme fraichea kuin Suomessa myytävä, asioiden hankaloittamiseksi) ja salaatin (salaatinlehtiä, kurkkua ja tomaattia) kanssa. Mun mielestä tuli erittäin mummolan makuista eli onnistui tosi hyvin :)
Jälkkäriksi leivoin mustikkapiirakkaa tällä ohjeella. Tähänkin laitoin sitä samaa creme fraichea. Ruotsalaiset mustikat löytyivät Picard-pakastekaupasta, sieltä löytyy kaikenlaista erikoista ja eksoottista. Täälläkin muuten on mustikoita, mutta vain vuorilla. Olivier töistä suunnitteli lähtevänsä Pyreneille niitä keräämään, paras mustikka-aika on samoihin aikoihin kuin Suomessakin.
Kaikkien mielestä oli hyvin jännittävää seurata kun sekoitin piirakkataikinaa kaurahiutaleista, se oli melko eksoottista. Sekä kaurahiutaleet että piirakkataikinan tekeminen käsin. Puhuimme samalla siitä, miten Suomessa opetetaan köksää ja käsitöitä koulussa. Täällä niiden opetus kuulemma loppui jo useita kymmeniä vuosia sitten. Vanessan mielestä tuollaiset asiat "kuuluu" oppia kotona, mutta ranskalaisten keskimääräisiä kokkaustaitoja katsoessa se ei kyllä ole mitään itsestäänselvyys... Pauline muuten myös ihmetteli silmät pyöreinä kun olin parsinut villatakin kyynärpään ja ilmoitti, ettei hän todellakaan osaa käyttää neulaa ja lankaa. Ei sillä, että olisin itsekään mikään ompelemisen ihmelapsi (terkkuja vaan käsityönopettajalle, jonka ompelukoneesta taisi katketa aika monta neulaa mun käsittelyn seurauksena), mutta on se ihan kätevää kun jotain tuollaisia arkiasioita sentään osaa tehdä.
Olin raahannut Suomesta iltaa varten lakkahilloa ja salmiakkikossua, kummatkaan eivät oikein uponneet ranskalaisille. Leipäjuustolle ei löytynyt oikein mitään korviketta (onko ideoita ranskalaisista leipäjuuston kaltaisista juustoista?), joten söimme sen jonkun rahkan makuisen juuston ja jugurtin välimuodon kanssa. Ei ehkä paras vaihtoehto... Salmiakista tosin sellaista, että Anaïshan on nyt täysin koukussa siihen. He olivat viime viikonloppuna Antoinen kanssa lomalla Madridissa ja Anaïs oli bongannut jostain salmiakkipääkalloja ja ostanut ne heti innoissaan. Eivät tosin olleet kuulemma tarpeeksi ytyjä ja suolaisia mun tuomiin verrattuina, joten hän oli hieman pettynyt. Mutta pitkä matka on kuljettu siitä kun Anaïs ja Marie katsoivat mua isoin silmin ja sanoivat "Ai, tällaisia karkkeja teillä syödään lapsena... Meillä syödään värikkäitä nallejen ja kukkien värisiä karkkeja ja teillä syödään mustia pääkalloja..."
Koska meitä oli sopivasti neljä eli jono, tanssimme lyhyen tanssiopastuksen jälkeen letkajenkkaa ympäri asuntoa Katri-Helenan sävelten siivittämänä. Ranskalaisittain piti tanssia ja laulaa tietenkin myös ranskalaisten pubien viimeisenä soitettava Les Lacs du Connemara, joka tanssitaan kavereiden kanssa kaulakkain huojumalla ja laulamalla yhteen ääneen. Suosittelen kuuntelemaan :)
Loistava ilta kaikenkaikkiaan, ikävä kyllä viimeinen vähään aikaan... Mutta eiköhän niitä uusiakin vielä tule :) Aamulla kömmittiin töihin Anaïsilta ja kävin ostamassa ranskalaisittain croissanteja ja pain au chocolateja töihin aamiaiskahvitauolle viimeisen työpäivän kunniaksi. Voi, noita herkkuja tulee kyllä suuri ikävä Suomessa. Päivän sanat töissä olivat moi ja moimoi, täällä osaa ne nyt ihan koko osasto.
Oli haikeaa pakata kaikki tavarat työpöydältä mukaan, mutta on silti ihanaa palata takaisin kotiin huomenna. Ja olen varma, että tännekin vielä palaan, en ehkä useaksi kuukaudeksi, mutta ainakin vierailulle, ensi keväänä luultavasti seuraavan kerran...
keskiviikko 27. heinäkuuta 2011
Shampanjan ja macaronien toinen puoli
Blogini antaa täällä olostani kovin erilaisen ja ruusuisemman kuvan kuin mitä se oikeasti on. Ensinnäkin, en tykkää turhasta valittamisesta. Tuntuu, että mitä enemmän valittaa kaikesta mahdollisesta, sitä huonommalle tuulelle tulee ja valittamisesta tulee tapa. Toiseksi, huonolla mielellä ei blogiin edes tee mieli kirjoittaa. Ja valokuvat aurinkoisista hetkistä ja kivoista taloista nyt vaan ovat kauniimpia kuin sateiset kuvat kadulle mössääntyneistä koirankakoista ja Toulousen täyttävistä rakennustyömaista. Vaikka en rehellisesti sanottuna ole katunut tänne lähtöä sekuntiakaan ja voisin jopa sanoa, että tämä on yksi parhaista töissäni tapahtuneista asioista, on täällä usein myös vaikeaa olla, yksin vieraassa maassa outojen tapojen keskellä.
En oikeastaan aiemmin edes tiennyt millaista on olla näin yksinäinen. Pisin aika, jonka olin viettänyt ennen tänne lähtöä yksin moniin vuosiin, tai no oikeastaan koskaan, on parin päivän luokkaa. Täällä tietenkin töissä käynti helpottaa elämää: joka arkipäivä on pakko mennä töihin ja tavata ihmisiä. Omistan kuitenkin koko kaupungissa käytännössä kaksi kaveria, jotka viettävät huomattavan osan viikonlopuista ihan muualla kuin Toulousessa. Yleensä yritän lähinnä unohtaa yksinäisyyden olemalla pitkiä päiviä töissä tai katsomassa tv-sarjoja viisi jaksoa putkeen. Välillä kun ei ole oikein mitään tekemistä tulee todella surkea mieli. Tuntuu, että kaikki kaverit ovat Suomessa aina pitämässä hauskaa, eikä Skypessä tai Facebookissa tai missään ole ketään, jonka kanssa voisi jutella. Facebookissa käyminen lähinnä masentaa kun näkee miten kaverit viettävät yhdessä ihanaa Suomen kesää ja oma päivän kohokohtani on pyykkien peseminen. Toisaalta, ehkä annan itse samanlaisen kuvan itsestäni ja joku ajattelee, että onpa täällä Suomessa tylsää samalla kuin toiset vaan reissaa maailmalla ja syö macaroneja ja juo shampanjaa.
Ranska ja Suomi, Suomi ja Ranska. Niin samanlaisia, mutta kuitenkin niin erilaisia maita. Täällä kulttuurieroja ei oikeastaan aluksi edes huomaa. Varsinkin kun olen puhunut koko ajan ranskaa ja minun ei ole muutaman kuukauden takia tarvinnut hankkia asuntoa tai nettiä tai sähköä tai hoitaa erityisemmin virallisia paperisotkuja. Mutta vähitellen kun aikaa kuluu, alkaa huomata jotain perustavanlaatuisia ja ärsyttäviä eroja suomalaisten ja ranskalaisten välillä.
Olen varma, että mua pidetään täällä vähän tyhmänä. Nimittäin kun minä olen tyypillinen suomalainen: en nyt ehkä vähättele tekemisiäni, vaan olen suomalaisittain "realisti". Täällä sen sijaan omia tekemisiään kuuluu kehua koko ajan ja jatkuvasti. Ja liioitella. Paljon. Jos esimerkiksi sanon "No, kyllähän mä ruotsia puhun, ihan ok:sti, mutta en mitenkään täydellisesti." (eli olen kirjoittanut varsin hyvät arvosanat pitkässä ruotsissa, mutta en parhaita) se tarkoittaa ranskalaisen korvaan jotakuinkin "Osaan sanoa kiitos ruotsiksi." Eräs työkaverini kehui vakavalla naamalla "harrastavansa kieliä ja oppivansa niitä ilmiömäisen helposti". Hän kun on puoliksi espanjalainen eli puhuu siis myös ranskasta niin kovin paljon eroavaa espanjaa, puhuu auttavasti myös englantia ja oli lisäksi opetellut kaksi lausetta kreikkaa siellä käydessään. Toinen taas ilmoitti, ettei kellään muulla ole mitään saumaa hänen kanssaan säästä puhuttaessa. Hänhän oli sentään "työharjoittelussa" katsonut kaksi viikkoa sivusta iltapäivisin meteorologin työskentelyä. Ja kaikki ovat tietenkin käyneet maailman parhaat koulut ja ovat maailman tehokkaimpia töissään.
Mistä päästäänkin seuraavaan asiaan...
Nimittäin kun täällä pitää koko ajan näyttää todella tehokkaalta. Ja tuntuu että ihmisten aikakäsitys on vähän vääristynyt. Esimerkiksi pomo voi käydä pyytämässä uusia kuvia isosta määrästä dataa, johon en ole aiemmin koskenutkaan. Eli se ei ole ihan vaan klikkauksen päässä vaan siihen menee vähintäänkin muutama tunti. Sitten hän saapuu viiden minuutin päästä ovelle ja kysyy ovatko kuvat jo valmiita. Oletan, että tähän pitäisi vaan suhtautua sillä tavalla kuin ranskalaisetkin ja sanoa joka kerta, että "joo, ihan kohta on valmista", vaikkei olisikaan. Mutta tuo kyllä aiheuttaa mulle stressiä, en ole todellakaan tottunut tuollaiseen työskentelytapaan. Ehkä ranskalaiset handlaavat homman paremmin, mutta mulle tulee vain olo, että saisin huomattavasti enemmän aikaiseksi jos saisin hoitaa jutut yksitellen loppuun, eikä sillä tavalla, että teen viisi minuuttia yhtä juttua, sitten viisi minuuttia toista ja niin edelleen.
Menestyvän ja tehokkaan lisäksi täällä pitää myös näyttää tietenkin, ei vaan iloiselta vaan suorastaan maanisen hyvinvoivalta. Täällä on esimerkiksi ihmisiä, jotka voivat samalla hymyillä miljoonan watin hymyään ja ilmoittaa, että "ei käy, se ei todellakaan käy". Se on vähän pelottavaa... Että jos ihmiset näyttävät samalta kun ne sanovat ei ja samalta kun ne sanovat joo niin eihän niistä voi ikinä tietää mitä ne ajattelevat.
Ehkäpä kaikki tämä johtuu siitä, että täällä on huomattavasti tarkemmat sosiaaliset normit siitä, millainen kuuluu olla. Ei saa olla humalassa tarkoittaa, ettei missään, ei todellakaan yhtään missään, näy yhtäkään humalaista ihmistä. Ei saa näyttää rumalta tarkoittaa, ettei missään näy yhtäkään erikoisemmin pukeutunutta massasta poikkeavaa ihmistä. Ei saa olla lihava tarkoittaa sitä, että kaikki puhuvat koko ajan laihduttamisesta ja mitä herkkua ei voi syödä ja miten paljon kukakin liikkuu milläkin hetkellä. Mulle on esimerkiksi sanottu suoraan, että nyt mun perse leviää varmasti kun olen syönyt yhden jäätelöpuikon kahvitauolla. Kolme kuukautta synnytyksen jälkeen töihin palannut työkaveri valitteli, että hänellä oli vielä pari raskauskiloa jäljellä. Hän oli silloin varmasti enintäänkin normaalipainon alarajoilla.
Täällä pitää olla samanlainen kuin kaikki muut ja heti kun joku poikkeaa massasta, keskustellaan siitä selän takana kahvipöydässä. Suomessa harvemmin kuulee pomojen pilkkaavan alaisiaan selän takana muiden alaisten kuullen. Täällä se ei sen sijaan ole erityisen kummallista. Ei tarvitse tehdä paljoakaan eri tavalla kun heti puhutaan, että miksiköhän se on tuollainen, sillä on varmaan huonot suhteet sen äitiin ja niin edelleen. Kuulemma eräänä päivänä suurin aihe pomojen keskuudessa oli ollut se kun yhdellä jatko-opiskelijalla oli ollut huoneessaan kuva itsestään ja poikaystävästään. Että miten kummallista ja sitten naurettiin katketakseen päälle.
Mulla on terve itsetunto, eikä mua erityisemmin hetkauta moiset kommentit ja tavat, enhän ole tänne kuitenkaan jäämässä. Mutta noiden hetkien merkitys korostuu, koska täällä mun elämä on käytännössä pelkkiä töitä. Aamulla menen töihin, illalla tulen kämpille, katson vähän sarjoja, menen nukkumaan, menen töihin, viikonloppuna tai iltaisin saatan myös tehdä jotain samojen työkaverien kanssa jne. Mähän jopa käytännössä asun työpaikalla. Sentään en ole ottanut tavakseni tehdä töitä myös viikonloppuisin toisin kuin monet muut täällä asuvat jatko-opiskelijat...
Ja kun saa kuulla kaikenlaisia kommentteja eikä niihin ikinä osaa vastata tarpeeksi nopeasti kun mun pitää ranskaksi miettiä mitä sanon. Ja sitten ne hetket menee ohitse ja sen jälkeen vaan miettii, että olisi pitänyt sanoa, että...
Tämäkään postaus ei tietenkään kerro koko totuutta, vaan vain sen huonomman puolen elämästä täällä. Halusin vain vähän raottaa myös toisenlaista Ranskaa kuin se, mistä yleensä täällä blogissa kirjoitan. Mun mielestä on toki kivaa kun kaupungilla näyttää kauniilta ja vastaan tulee kauniita ja hymyileviä ihmisiä. Mutta on se silti kivempaa kun Suomessa saa itse valita miltä näyttää. Ettei tarvitse pitää yllä sellaista julkisivua kuin täällä.
En oikeastaan aiemmin edes tiennyt millaista on olla näin yksinäinen. Pisin aika, jonka olin viettänyt ennen tänne lähtöä yksin moniin vuosiin, tai no oikeastaan koskaan, on parin päivän luokkaa. Täällä tietenkin töissä käynti helpottaa elämää: joka arkipäivä on pakko mennä töihin ja tavata ihmisiä. Omistan kuitenkin koko kaupungissa käytännössä kaksi kaveria, jotka viettävät huomattavan osan viikonlopuista ihan muualla kuin Toulousessa. Yleensä yritän lähinnä unohtaa yksinäisyyden olemalla pitkiä päiviä töissä tai katsomassa tv-sarjoja viisi jaksoa putkeen. Välillä kun ei ole oikein mitään tekemistä tulee todella surkea mieli. Tuntuu, että kaikki kaverit ovat Suomessa aina pitämässä hauskaa, eikä Skypessä tai Facebookissa tai missään ole ketään, jonka kanssa voisi jutella. Facebookissa käyminen lähinnä masentaa kun näkee miten kaverit viettävät yhdessä ihanaa Suomen kesää ja oma päivän kohokohtani on pyykkien peseminen. Toisaalta, ehkä annan itse samanlaisen kuvan itsestäni ja joku ajattelee, että onpa täällä Suomessa tylsää samalla kuin toiset vaan reissaa maailmalla ja syö macaroneja ja juo shampanjaa.
Ranska ja Suomi, Suomi ja Ranska. Niin samanlaisia, mutta kuitenkin niin erilaisia maita. Täällä kulttuurieroja ei oikeastaan aluksi edes huomaa. Varsinkin kun olen puhunut koko ajan ranskaa ja minun ei ole muutaman kuukauden takia tarvinnut hankkia asuntoa tai nettiä tai sähköä tai hoitaa erityisemmin virallisia paperisotkuja. Mutta vähitellen kun aikaa kuluu, alkaa huomata jotain perustavanlaatuisia ja ärsyttäviä eroja suomalaisten ja ranskalaisten välillä.
Olen varma, että mua pidetään täällä vähän tyhmänä. Nimittäin kun minä olen tyypillinen suomalainen: en nyt ehkä vähättele tekemisiäni, vaan olen suomalaisittain "realisti". Täällä sen sijaan omia tekemisiään kuuluu kehua koko ajan ja jatkuvasti. Ja liioitella. Paljon. Jos esimerkiksi sanon "No, kyllähän mä ruotsia puhun, ihan ok:sti, mutta en mitenkään täydellisesti." (eli olen kirjoittanut varsin hyvät arvosanat pitkässä ruotsissa, mutta en parhaita) se tarkoittaa ranskalaisen korvaan jotakuinkin "Osaan sanoa kiitos ruotsiksi." Eräs työkaverini kehui vakavalla naamalla "harrastavansa kieliä ja oppivansa niitä ilmiömäisen helposti". Hän kun on puoliksi espanjalainen eli puhuu siis myös ranskasta niin kovin paljon eroavaa espanjaa, puhuu auttavasti myös englantia ja oli lisäksi opetellut kaksi lausetta kreikkaa siellä käydessään. Toinen taas ilmoitti, ettei kellään muulla ole mitään saumaa hänen kanssaan säästä puhuttaessa. Hänhän oli sentään "työharjoittelussa" katsonut kaksi viikkoa sivusta iltapäivisin meteorologin työskentelyä. Ja kaikki ovat tietenkin käyneet maailman parhaat koulut ja ovat maailman tehokkaimpia töissään.
Mistä päästäänkin seuraavaan asiaan...
Nimittäin kun täällä pitää koko ajan näyttää todella tehokkaalta. Ja tuntuu että ihmisten aikakäsitys on vähän vääristynyt. Esimerkiksi pomo voi käydä pyytämässä uusia kuvia isosta määrästä dataa, johon en ole aiemmin koskenutkaan. Eli se ei ole ihan vaan klikkauksen päässä vaan siihen menee vähintäänkin muutama tunti. Sitten hän saapuu viiden minuutin päästä ovelle ja kysyy ovatko kuvat jo valmiita. Oletan, että tähän pitäisi vaan suhtautua sillä tavalla kuin ranskalaisetkin ja sanoa joka kerta, että "joo, ihan kohta on valmista", vaikkei olisikaan. Mutta tuo kyllä aiheuttaa mulle stressiä, en ole todellakaan tottunut tuollaiseen työskentelytapaan. Ehkä ranskalaiset handlaavat homman paremmin, mutta mulle tulee vain olo, että saisin huomattavasti enemmän aikaiseksi jos saisin hoitaa jutut yksitellen loppuun, eikä sillä tavalla, että teen viisi minuuttia yhtä juttua, sitten viisi minuuttia toista ja niin edelleen.
Menestyvän ja tehokkaan lisäksi täällä pitää myös näyttää tietenkin, ei vaan iloiselta vaan suorastaan maanisen hyvinvoivalta. Täällä on esimerkiksi ihmisiä, jotka voivat samalla hymyillä miljoonan watin hymyään ja ilmoittaa, että "ei käy, se ei todellakaan käy". Se on vähän pelottavaa... Että jos ihmiset näyttävät samalta kun ne sanovat ei ja samalta kun ne sanovat joo niin eihän niistä voi ikinä tietää mitä ne ajattelevat.
Ehkäpä kaikki tämä johtuu siitä, että täällä on huomattavasti tarkemmat sosiaaliset normit siitä, millainen kuuluu olla. Ei saa olla humalassa tarkoittaa, ettei missään, ei todellakaan yhtään missään, näy yhtäkään humalaista ihmistä. Ei saa näyttää rumalta tarkoittaa, ettei missään näy yhtäkään erikoisemmin pukeutunutta massasta poikkeavaa ihmistä. Ei saa olla lihava tarkoittaa sitä, että kaikki puhuvat koko ajan laihduttamisesta ja mitä herkkua ei voi syödä ja miten paljon kukakin liikkuu milläkin hetkellä. Mulle on esimerkiksi sanottu suoraan, että nyt mun perse leviää varmasti kun olen syönyt yhden jäätelöpuikon kahvitauolla. Kolme kuukautta synnytyksen jälkeen töihin palannut työkaveri valitteli, että hänellä oli vielä pari raskauskiloa jäljellä. Hän oli silloin varmasti enintäänkin normaalipainon alarajoilla.
Täällä pitää olla samanlainen kuin kaikki muut ja heti kun joku poikkeaa massasta, keskustellaan siitä selän takana kahvipöydässä. Suomessa harvemmin kuulee pomojen pilkkaavan alaisiaan selän takana muiden alaisten kuullen. Täällä se ei sen sijaan ole erityisen kummallista. Ei tarvitse tehdä paljoakaan eri tavalla kun heti puhutaan, että miksiköhän se on tuollainen, sillä on varmaan huonot suhteet sen äitiin ja niin edelleen. Kuulemma eräänä päivänä suurin aihe pomojen keskuudessa oli ollut se kun yhdellä jatko-opiskelijalla oli ollut huoneessaan kuva itsestään ja poikaystävästään. Että miten kummallista ja sitten naurettiin katketakseen päälle.
Mulla on terve itsetunto, eikä mua erityisemmin hetkauta moiset kommentit ja tavat, enhän ole tänne kuitenkaan jäämässä. Mutta noiden hetkien merkitys korostuu, koska täällä mun elämä on käytännössä pelkkiä töitä. Aamulla menen töihin, illalla tulen kämpille, katson vähän sarjoja, menen nukkumaan, menen töihin, viikonloppuna tai iltaisin saatan myös tehdä jotain samojen työkaverien kanssa jne. Mähän jopa käytännössä asun työpaikalla. Sentään en ole ottanut tavakseni tehdä töitä myös viikonloppuisin toisin kuin monet muut täällä asuvat jatko-opiskelijat...
Ja kun saa kuulla kaikenlaisia kommentteja eikä niihin ikinä osaa vastata tarpeeksi nopeasti kun mun pitää ranskaksi miettiä mitä sanon. Ja sitten ne hetket menee ohitse ja sen jälkeen vaan miettii, että olisi pitänyt sanoa, että...
Tämäkään postaus ei tietenkään kerro koko totuutta, vaan vain sen huonomman puolen elämästä täällä. Halusin vain vähän raottaa myös toisenlaista Ranskaa kuin se, mistä yleensä täällä blogissa kirjoitan. Mun mielestä on toki kivaa kun kaupungilla näyttää kauniilta ja vastaan tulee kauniita ja hymyileviä ihmisiä. Mutta on se silti kivempaa kun Suomessa saa itse valita miltä näyttää. Ettei tarvitse pitää yllä sellaista julkisivua kuin täällä.
sunnuntai 24. heinäkuuta 2011
Bordeaux
Ja taas sunnuntai-ilta ja aamulla töihin. Saavuin juuri kämpille vietettyäni tosi kivan viikonlopun Bordeaux´ssa suomalaisen työkaverini Eijan kanssa. Eija tuli Ranskaan (eri kaupunkiin kuin minä) kuukauden minua myöhemmin, joten meillä oli valtavasti puhuttavaa muutaman kuukauden työkokemuksistamme, jotka osoittautuivat yllättävän samanlaisiksi. Teki hyvää päästä purkamaan tuntojaan pienistä mutta merkittävistä kulttuurieroista ranskalaisten ja suomalaisten välillä. Ja tietenkin puhumaan suomea, on kyllä niin luksusta kun osaa sanoa ihan kaiken mitä haluaa!
Junamatka Toulousesta Bordeaux´seen kesti pari tuntia. Olin olettanut kaikkien puheiden perusteella Bordeaux´n olevan hyvin Toulousen kaltainen kaupunki, mutta luulo osoittautui vääräksi. Pienemmästä väkiluvustaan huolimatta Bordeaux vaikutti leveine katuineen ja mahtipontisempine rakennuksineen huomattavasti enemmän suurkaupungilta. Rakennukset olivat valkoisia ja hyvin saman tyylisiä kuin vaikkapa Pariisissa. Bordeaux´n Notre Dame-kirkkokin näytti ihan Pariisin Notre Damilta. Oikeastaan kaikki Bordeaux´n kirkot näyttivät aivan samoilta. Epäilimme, että mahdollisesti ne on tilattu kirkkopaketteina katalogista vähän samaan tapaan kuin itselleen voi tilata omakotitalon talopakettina. "Otamme tuota mallia koko kaupungin täyteen, kiitos." Tulipa meille yhdestä kadusta mieleen ihan Helsingin Aleksanterinkatukin. Toulouse on vanhoine punatiilitaloineen ja eri värisine ikkunaluukkuineen söpömpi kaupunki ja Bordeaux taas rikkaamman ja hienomman oloinen. Tykkään kyllä molemmista, Bordeaux´ssakin voisin hyvin käydä uudemmankin kerran.
Sää on täällä ollut koko viikon kovin syksyinen, sellainen Suomen syksyinen. Ei siis todellakaan mikään tyypillinen kesä Etelä-Ranskassa. Kuivat lehdet lentelevät tuulessa, on kylmä ja sataa. Samanlaista säätä ennustettu ensi sunnuntaihin asti. Jei. Ja minä tietenkin pakkasin Nizzassa Anton mukaan kaikki mahdolliset lämpimämmät vaatteet, sillä "eihän Etelä-Ranskassa voi heinäkuun lopulla kovin viileä olla". Ja hah sille oletukselle. Olen nyt pitänyt koko viikon samoja ainoita housuja ja villatakkia ja huivia. Takkia on vähän ikävä, siellä se on Suomen helteissä. Naureskeltiin juuri Paulinen kanssa, että kun lähdetään molemmat sunnuntaina lomille, Pauline Madridiin ja minä Helsinkiin, niin kuollaan molemmat lämpöhalvaukseen kun astutaan ulos lentokoneista Toulouseen verrattuna trooppisissa lomakohteissamme ;) Olen tosin varma, että mun tuurilla Helsingin helteet loppuu siihen paikkaan...
Tässä parit kuvat vielä Bordeaux´sta, minä painun nukkumaan. Bonne nuit!
P.S. Kuulin vasta vähän aikaa sitten Norjan ampumistapauksista oltuani viikonlopun uutispimennossa. Aivan järkyttävää!!!
Junamatka Toulousesta Bordeaux´seen kesti pari tuntia. Olin olettanut kaikkien puheiden perusteella Bordeaux´n olevan hyvin Toulousen kaltainen kaupunki, mutta luulo osoittautui vääräksi. Pienemmästä väkiluvustaan huolimatta Bordeaux vaikutti leveine katuineen ja mahtipontisempine rakennuksineen huomattavasti enemmän suurkaupungilta. Rakennukset olivat valkoisia ja hyvin saman tyylisiä kuin vaikkapa Pariisissa. Bordeaux´n Notre Dame-kirkkokin näytti ihan Pariisin Notre Damilta. Oikeastaan kaikki Bordeaux´n kirkot näyttivät aivan samoilta. Epäilimme, että mahdollisesti ne on tilattu kirkkopaketteina katalogista vähän samaan tapaan kuin itselleen voi tilata omakotitalon talopakettina. "Otamme tuota mallia koko kaupungin täyteen, kiitos." Tulipa meille yhdestä kadusta mieleen ihan Helsingin Aleksanterinkatukin. Toulouse on vanhoine punatiilitaloineen ja eri värisine ikkunaluukkuineen söpömpi kaupunki ja Bordeaux taas rikkaamman ja hienomman oloinen. Tykkään kyllä molemmista, Bordeaux´ssakin voisin hyvin käydä uudemmankin kerran.
Sää on täällä ollut koko viikon kovin syksyinen, sellainen Suomen syksyinen. Ei siis todellakaan mikään tyypillinen kesä Etelä-Ranskassa. Kuivat lehdet lentelevät tuulessa, on kylmä ja sataa. Samanlaista säätä ennustettu ensi sunnuntaihin asti. Jei. Ja minä tietenkin pakkasin Nizzassa Anton mukaan kaikki mahdolliset lämpimämmät vaatteet, sillä "eihän Etelä-Ranskassa voi heinäkuun lopulla kovin viileä olla". Ja hah sille oletukselle. Olen nyt pitänyt koko viikon samoja ainoita housuja ja villatakkia ja huivia. Takkia on vähän ikävä, siellä se on Suomen helteissä. Naureskeltiin juuri Paulinen kanssa, että kun lähdetään molemmat sunnuntaina lomille, Pauline Madridiin ja minä Helsinkiin, niin kuollaan molemmat lämpöhalvaukseen kun astutaan ulos lentokoneista Toulouseen verrattuna trooppisissa lomakohteissamme ;) Olen tosin varma, että mun tuurilla Helsingin helteet loppuu siihen paikkaan...
Tässä parit kuvat vielä Bordeaux´sta, minä painun nukkumaan. Bonne nuit!
P.S. Kuulin vasta vähän aikaa sitten Norjan ampumistapauksista oltuani viikonlopun uutispimennossa. Aivan järkyttävää!!!
keskiviikko 20. heinäkuuta 2011
Peltomaisema ja eloveenatyttö
Elena kyseli multa millainen on sitten Suomi-Tuuli vastapainoksi Ranska-Tuulille. Ja se olikin hyvä kysymys. Nimittäin musta on kuoriutunut täällä suorastaan kansallisromanttinen hihhuli. Saan itseni jatkuvasti kiinni kertomasta Anaïsille (tai kelle tahansa kuuloetäisyydellä olevalle uhrille) aivan satunnaisia faktoja suomalaisista ja Suomesta. "Tiedätkö muuten, että Suomessa on maailman isoin saaristomeri?" "Tiesitkö, että Helsingin metro on maailman pohjoisin?" "Meillä Suomessa jokaisella asukkaalla on käytössään sauna." "Lapissa järjestetään hyttysentappokisoja." "Suomen pinta-alasta 70 % on metsää." ja niin edelleen... ja niin edelleen... Ja mistä mä edes tiedän nämä kaikki asiat? No, olen tietenkin etsinyt tietoa Wikipediasta. Suomenkielisestä. Ja englanninkielisestä. Ja ranskankielisestä. Ja lehdistä. Ja muualta netistä. Suorastaan imen itseeni turhaa tietoa Suomesta. En ole ikinä ollut näin Suomi-tietopankki. Yritän aina pysäyttää itseni kun alan taas kerran kertoa näitä juttujani. Tekisi mieleni lyödä kädet suun eteen. Mutta en tietenkään pysty siihen, hölösuu mikä hölösuu.
Ja tämä uusi ominaisuuteni ei todellakaan rajoitu pelkkään Suomi-faktojen lateluun, ei todellakaan. Huomasin eräänä päivänä haavelevani matkasta saaristomerta kiertävälle autoreitille. Ah, mikä olisikaan ihanampaa kuin ajella Turusta Naantaliin ja siitä eteenpäin pikkulosseilla ja nauttia ikuisesta auringosta ja kirpsakasta pohjoisesta tuulesta ja yön yli paistavasta auringosta. Mielestä ovat tietenkin pyyhkiytyneet pois kaikki tosiasiat Suomessa vallitsevasta ilmastosta ja muut pikkuseikat. Yhdistän mielessäni Suomen paikat ja Ranskan ilmaston, no paitsi että Suomessa ei ole koskaan liian kuuma ja jos onkin niin aina voi pysähtyä uimaan romanttisen järven rannalle koivunlehtien lepattaessa leppeässä kesätuulessa. Ja sitten haluan ajaa yön läpi Lappiin. Ja ei puhettakaan, että siellä olisi mitään hyttysiä. Vain yötön yö ja minä ja parhaat ystävät. Ja autoradioissa Suomi-hitit. Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä ajetaan hiljempaa niin toivon että matka jatkuu jatkuu vaan...
Toisin sanoen: Olen täysin seonnut. Pää on pehmennyt helteessä. Haaveilen Nenäpäivän ja Riikka Pulkkisen uusimman lukemisesta enemmän kuin koskaan ikinä Suomessa. Mutta niin se vaan menee, aina kun Antto ostaa meille omat suklaapatukat, mulle sitä mun ehdotonta suosikkia ja Antolle jotain vähän tylsempää niin silti se Anton itselleen ostama osoittautuu huomattavasti paremmaksi. Vaikkei ikinä ennen. Se maa missä nyt oon mustikka, se maa missä nyt en oo mansikka.
Mietin koko ajan asioita, mitä juuri nyt tekisin jos olisin Suomessa, ah ihanassa Suomessa. Vaikka jos olisin niin rehellisesti sanottuna todennäköisesti en kuitenkaan tekisi. Paitsi että matkalle me nyt mennään, roadtripille poikien kanssa. Kuten huomaatte, Antto ja Mikael, olen tosissani, joten parasta teidänkin hankkia itsellenne vähän Suomi-euforiaa jostakin (Pirkka on tarpeeksi euforinen tyyppi jo muutenkin)!
Mutta aina sitä vaan miettii mitä tekisi jos olisi toisaalla. Suomessa mietin, että ah nyt jos olisin Ranskassa niin voisin mennä ostamaan macaroonseja lähi-patisseriesta ja mennä syömään niitä puistoon auringonpaisteeseen. Ja täällä sitä istutaan huoneessa nettailemassa ja katsomassa Big Bang Theoryä ja syömässä suklaakeksejä ja sitten menen taas aamulla töihin. Ja mietin, että jos olisin Suomessa niin... Mutta toisaalta, miksi ei, haaveilu on kuitenkin yksi elämän parhaista jutuista. Ja kyllähän niitä juttuja välillä toteuttaakin. Aina sitä enemmän, mitä enemmän haaveilee.
Kuvat: we ♥ it
Toisin sanoen: Olen täysin seonnut. Pää on pehmennyt helteessä. Haaveilen Nenäpäivän ja Riikka Pulkkisen uusimman lukemisesta enemmän kuin koskaan ikinä Suomessa. Mutta niin se vaan menee, aina kun Antto ostaa meille omat suklaapatukat, mulle sitä mun ehdotonta suosikkia ja Antolle jotain vähän tylsempää niin silti se Anton itselleen ostama osoittautuu huomattavasti paremmaksi. Vaikkei ikinä ennen. Se maa missä nyt oon mustikka, se maa missä nyt en oo mansikka.
Mietin koko ajan asioita, mitä juuri nyt tekisin jos olisin Suomessa, ah ihanassa Suomessa. Vaikka jos olisin niin rehellisesti sanottuna todennäköisesti en kuitenkaan tekisi. Paitsi että matkalle me nyt mennään, roadtripille poikien kanssa. Kuten huomaatte, Antto ja Mikael, olen tosissani, joten parasta teidänkin hankkia itsellenne vähän Suomi-euforiaa jostakin (Pirkka on tarpeeksi euforinen tyyppi jo muutenkin)!
Mutta aina sitä vaan miettii mitä tekisi jos olisi toisaalla. Suomessa mietin, että ah nyt jos olisin Ranskassa niin voisin mennä ostamaan macaroonseja lähi-patisseriesta ja mennä syömään niitä puistoon auringonpaisteeseen. Ja täällä sitä istutaan huoneessa nettailemassa ja katsomassa Big Bang Theoryä ja syömässä suklaakeksejä ja sitten menen taas aamulla töihin. Ja mietin, että jos olisin Suomessa niin... Mutta toisaalta, miksi ei, haaveilu on kuitenkin yksi elämän parhaista jutuista. Ja kyllähän niitä juttuja välillä toteuttaakin. Aina sitä enemmän, mitä enemmän haaveilee.
Kuvat: we ♥ it
tiistai 19. heinäkuuta 2011
Monaco
Monacossa nähtyä:
- Pieni vauva lastenrattaissa kääriytyneenä Louis Vuittonin isoon silkkihuiviin
- Ruokakauppa, joka vaikutti enemmänkin Chanelin putiikilta kokolattiamattoineen ja antiikkipöydälle sievästi aseteltuine hedelmineen, joita pukumies oli valmiina ojentamaan asiakkaille. Viiniosastolta sai tietenkin vain parasta shampanjaa.
- Tummennetuin lasein varusteltu miljoona-auto henkilökohtaisine kuskeineen. Tai no tämä monikkoon, aika moneen monikkoon. Nimittäin ei ollut kyllä mikään yksi kallis auto, hah. Lähinnä joku rupuauto olisi näyttänyt varsin kummallisen poikkeavalta katukuvassa.
- Esiteini-ikäisiä tyttöjä juoruilemassa limsojen ja jätskien äärellä hienostuneesti merkkilaukkuineen.
Hämmentävä kaupunki/maa. Aivan erilainen kuin muut Välimeren rannan kaupungit, joissa olen käynyt. Oikeastaan aivan erilainen kuin mikään muu kaupunki tai maa missä olen käynyt. Turkoosin meren ja korkeiden jyrkänteiden välissä korkeita kerrostaloja vieri vieressä. Matkaoppaassa sanottiin, että Monacon väestöntiheys on yhtä suuri kuin Hong-Kongissa ja se kuvasikin näkymää aika hyvin. Kiinalainen suurkaupunki siirrettynä pienoiskoossa Välimeren rannalle. No paitsi että kaikkialla oli tietenkin kliinisen siistiä ja hienoa. Puistossa näkyi pari kuivunutta lehteä ruohikolla, mutta eikö seuraavaksi näkynytkin siivouspartio niitä putsaamassa.
Meiltä koko retki Nizzasta Monacoon ja takaisin maksoi kokonaisuudessaan yhden euron. Ranskan Rivieraa edestakaisin kulkevat bussit maksavat euron per matka. Ja toiseen suuntaan bussi oli niin täynnä, ettei maksua kerätty. Bussi oli ehdottoman hieno valinta junan sijasta, koko matkan sai ihastella jylhiä maisemia toisella puolella ja Välimerta toisella.
Käymisen arvoinen paikka. Ja hyvin kummallinen.
- Pieni vauva lastenrattaissa kääriytyneenä Louis Vuittonin isoon silkkihuiviin
- Ruokakauppa, joka vaikutti enemmänkin Chanelin putiikilta kokolattiamattoineen ja antiikkipöydälle sievästi aseteltuine hedelmineen, joita pukumies oli valmiina ojentamaan asiakkaille. Viiniosastolta sai tietenkin vain parasta shampanjaa.
- Tummennetuin lasein varusteltu miljoona-auto henkilökohtaisine kuskeineen. Tai no tämä monikkoon, aika moneen monikkoon. Nimittäin ei ollut kyllä mikään yksi kallis auto, hah. Lähinnä joku rupuauto olisi näyttänyt varsin kummallisen poikkeavalta katukuvassa.
- Esiteini-ikäisiä tyttöjä juoruilemassa limsojen ja jätskien äärellä hienostuneesti merkkilaukkuineen.
Hämmentävä kaupunki/maa. Aivan erilainen kuin muut Välimeren rannan kaupungit, joissa olen käynyt. Oikeastaan aivan erilainen kuin mikään muu kaupunki tai maa missä olen käynyt. Turkoosin meren ja korkeiden jyrkänteiden välissä korkeita kerrostaloja vieri vieressä. Matkaoppaassa sanottiin, että Monacon väestöntiheys on yhtä suuri kuin Hong-Kongissa ja se kuvasikin näkymää aika hyvin. Kiinalainen suurkaupunki siirrettynä pienoiskoossa Välimeren rannalle. No paitsi että kaikkialla oli tietenkin kliinisen siistiä ja hienoa. Puistossa näkyi pari kuivunutta lehteä ruohikolla, mutta eikö seuraavaksi näkynytkin siivouspartio niitä putsaamassa.
Meiltä koko retki Nizzasta Monacoon ja takaisin maksoi kokonaisuudessaan yhden euron. Ranskan Rivieraa edestakaisin kulkevat bussit maksavat euron per matka. Ja toiseen suuntaan bussi oli niin täynnä, ettei maksua kerätty. Bussi oli ehdottoman hieno valinta junan sijasta, koko matkan sai ihastella jylhiä maisemia toisella puolella ja Välimerta toisella.
Käymisen arvoinen paikka. Ja hyvin kummallinen.
maanantai 18. heinäkuuta 2011
Meri + jäätelö + aurinko = Nizza
Pitkä viikonloppu Nizzassa, meri ja aurinko. Pari kertaa harhauduttiin vähän kauemmaksi sisämaahan, mutta sitten tultiin järkiimme ja palattiin rantaan. Välimeri, olisin voinut tuijottaa sen turkoisuutta ikuisuuden. Eilen istuskeltiinkin varmaan yli tunti vain katselemassa rantaan lyöviä isoja aaltoja niin, että sen jälkeen iho oli suolainen ja hiukset kikkaralla. Tuuli kovaa ja aallot näytti melkeinpä vaarallisen isoilta kun ne löi rannassa polskivien ihmisten yli. Mutta se on vaan niin eri asia olla meren rannalla kuin täällä joen rannalla. Olen kyllä ehdottoman merityttö.
Nizza oli ranskalaiseksi kovin italialainen kaupunki. Monesti ihan hämmästyin kun pizzapaikan seinässä luki ruokalista ranskaksi eikä italiaksi. Syötiin loistavaa pizzaa ja äyriäispastaa, ranskalaiset herkut eivät tosin kyllä vetäneet vertoja Toulousen vastaaville. Ja no olihan se aika turistikaupunki ja joka paikassa sai luultavasti sen takia aivan surkeaa palvelua. Selvisi sekin mistä stereotypia ranskalaisten epäkohteliaisuudesta on saanut alkunsa... Täällä Toulousessa saa joka kaupassa ja ravintolassa aina ystävällistä palvelua, Nizzassa taas ei melkein mistään. Mutta olen valmis antamaan ihan kaiken anteeksi vain sen meren ansiosta. Niin ja ihanan jäätelön... Ferrero Rocher, nocciolata, valkosuklaa, Kinder-patukka, vadelmasorbetti, kaikki suosikkimakuni.
Nyt nenä vähän punoittaa auringosta (vaikka isälle terkkuja, että kyllä mä laitoin isot suojakertoimet!) ja pyyhe on suolasta valkoinen, Nizzasta tuli osa mukana Toulouseenkin. Vaikka täällä tervehti heti eilen illalla koneesta ulos astuessa suorastaan suomalainen kesä. Onneksi matkalaukut eivät jääneet seikkailemaan maailmalle ja sain kaivaa lisää vaatetta päälle hameen ja topin lisäksi. Täksi aamuksi oli ennustettu huimat 13 astetta, mutta kyllä se ainakin iltapäivällä jo 20 asteeseen ylsi. Heinäkuu Etelä-Ranskassa... Mutta en valita, sentään en ole lämpöhalvauksen partaalla niinkuin toisina päivinä.
Lentomatka Toulousesta Nizzaan potkurikoneella oli muuten elämäni kamalin. Päätin tosiaan lentää junan sijasta loman lyhyyden vuoksi. Nimittäin vaikka Toulouse ja Nizza näyttävät kartalla olevan melkein naapureita, kestää junalla matka kuusi tuntia. Täällä kestävät muutenkin saman kilometrimäärän matkat huomattavasti pidempään Suomeen verrattuna, täällä kun on esteenä paljon enemmän ihmisiä, kaupunkeja ja vuoristoja. Esim. Barcelona sijaitsee 200 km päässä Toulousesta, mutta bussilla matka kestää sinnekin kuusi tuntia. No niin, takaisin kuitenkin lentomatkaan. Lennon valitseminen junan sijasta alkoi kaduttaa kummasti. Nimittäin kun koko Ranska on täynnä konvektio- ja ukkospilviä ja lentokone lentää koko 1,5 tunnin matkan ala- ja keskipilvikerrosten välissä niin voitte vaan kuvitella millainen heilutus siellä vallitsi... Sellainen, että turvavyövalo ei sammunut koko matkan aikana. Ja sellainen, ettei tarjoilua ollut ollenkaan, vaikka olisi pitänyt. Ja sellainen, että etsin kuumeisesti yrjöpussia istuintaskusta. Nimittäin se turbulenssi ei todellakaan ollut mitään pikkuista tärinää vaan enemmänkin kuin olisi vuoristoradan kyydissä ollut. Vapaa pudotus, yli 45 asteen käännös oikeaan, sama vasempaan ja töyssyjä ja sitten alusta. Olin jossain paniikkikohtauksen ja oksennuksen välimaastossa. Harkitsin hetken juovani vettä kun oli jano, mutta sitten päädyinkin siihen, että on parempi mitä vähemmän vatsassa on tavaraa... Hengissä ja ilman pukluja kuitenkin lopulta selvisin ja onneksi matka toiseen suuntaan oli varsin mukava, eikä siis jäänyt elinikäisiä potkurikonetraumoja. Ja plussapuolena, mikään pikkuturbulenssi ei tästä lähtien kyllä tunnu enää missään!
Ensi viikonloppuna suuntaamme työkaverini ja ranskankurssilaiseni Eijan kanssa katselemaan Bordeauxia. Meren äärelle pääsyä saan odottaa vielä pari viikkoa, mutta ensi viikon lopulla onkin jo paluu kotiin, ihan lopullisesti. Oi Helsinkini, kaipaan sinua suuresti jo.
Nyt nenä vähän punoittaa auringosta (vaikka isälle terkkuja, että kyllä mä laitoin isot suojakertoimet!) ja pyyhe on suolasta valkoinen, Nizzasta tuli osa mukana Toulouseenkin. Vaikka täällä tervehti heti eilen illalla koneesta ulos astuessa suorastaan suomalainen kesä. Onneksi matkalaukut eivät jääneet seikkailemaan maailmalle ja sain kaivaa lisää vaatetta päälle hameen ja topin lisäksi. Täksi aamuksi oli ennustettu huimat 13 astetta, mutta kyllä se ainakin iltapäivällä jo 20 asteeseen ylsi. Heinäkuu Etelä-Ranskassa... Mutta en valita, sentään en ole lämpöhalvauksen partaalla niinkuin toisina päivinä.
Lentomatka Toulousesta Nizzaan potkurikoneella oli muuten elämäni kamalin. Päätin tosiaan lentää junan sijasta loman lyhyyden vuoksi. Nimittäin vaikka Toulouse ja Nizza näyttävät kartalla olevan melkein naapureita, kestää junalla matka kuusi tuntia. Täällä kestävät muutenkin saman kilometrimäärän matkat huomattavasti pidempään Suomeen verrattuna, täällä kun on esteenä paljon enemmän ihmisiä, kaupunkeja ja vuoristoja. Esim. Barcelona sijaitsee 200 km päässä Toulousesta, mutta bussilla matka kestää sinnekin kuusi tuntia. No niin, takaisin kuitenkin lentomatkaan. Lennon valitseminen junan sijasta alkoi kaduttaa kummasti. Nimittäin kun koko Ranska on täynnä konvektio- ja ukkospilviä ja lentokone lentää koko 1,5 tunnin matkan ala- ja keskipilvikerrosten välissä niin voitte vaan kuvitella millainen heilutus siellä vallitsi... Sellainen, että turvavyövalo ei sammunut koko matkan aikana. Ja sellainen, ettei tarjoilua ollut ollenkaan, vaikka olisi pitänyt. Ja sellainen, että etsin kuumeisesti yrjöpussia istuintaskusta. Nimittäin se turbulenssi ei todellakaan ollut mitään pikkuista tärinää vaan enemmänkin kuin olisi vuoristoradan kyydissä ollut. Vapaa pudotus, yli 45 asteen käännös oikeaan, sama vasempaan ja töyssyjä ja sitten alusta. Olin jossain paniikkikohtauksen ja oksennuksen välimaastossa. Harkitsin hetken juovani vettä kun oli jano, mutta sitten päädyinkin siihen, että on parempi mitä vähemmän vatsassa on tavaraa... Hengissä ja ilman pukluja kuitenkin lopulta selvisin ja onneksi matka toiseen suuntaan oli varsin mukava, eikä siis jäänyt elinikäisiä potkurikonetraumoja. Ja plussapuolena, mikään pikkuturbulenssi ei tästä lähtien kyllä tunnu enää missään!
Ensi viikonloppuna suuntaamme työkaverini ja ranskankurssilaiseni Eijan kanssa katselemaan Bordeauxia. Meren äärelle pääsyä saan odottaa vielä pari viikkoa, mutta ensi viikon lopulla onkin jo paluu kotiin, ihan lopullisesti. Oi Helsinkini, kaipaan sinua suuresti jo.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)