Shampanjan ja macaronien toinen puoli

Blogini antaa täällä olostani kovin erilaisen ja ruusuisemman kuvan kuin mitä se oikeasti on. Ensinnäkin, en tykkää turhasta valittamisesta. Tuntuu, että mitä enemmän valittaa kaikesta mahdollisesta, sitä huonommalle tuulelle tulee ja valittamisesta tulee tapa. Toiseksi, huonolla mielellä ei blogiin edes tee mieli kirjoittaa. Ja valokuvat aurinkoisista hetkistä ja kivoista taloista nyt vaan ovat kauniimpia kuin sateiset kuvat kadulle mössääntyneistä koirankakoista ja Toulousen täyttävistä rakennustyömaista. Vaikka en rehellisesti sanottuna ole katunut tänne lähtöä sekuntiakaan ja voisin jopa sanoa, että tämä on yksi parhaista töissäni tapahtuneista asioista, on täällä usein myös vaikeaa olla, yksin vieraassa maassa outojen tapojen keskellä.

En oikeastaan aiemmin edes tiennyt millaista on olla näin yksinäinen. Pisin aika, jonka olin viettänyt ennen tänne lähtöä yksin moniin vuosiin, tai no oikeastaan koskaan, on parin päivän luokkaa. Täällä tietenkin töissä käynti helpottaa elämää: joka arkipäivä on pakko mennä töihin ja tavata ihmisiä. Omistan kuitenkin koko kaupungissa käytännössä kaksi kaveria, jotka viettävät huomattavan osan viikonlopuista ihan muualla kuin Toulousessa. Yleensä yritän lähinnä unohtaa yksinäisyyden olemalla pitkiä päiviä töissä tai katsomassa tv-sarjoja viisi jaksoa putkeen. Välillä kun ei ole oikein mitään tekemistä tulee todella surkea mieli. Tuntuu, että kaikki kaverit ovat Suomessa aina pitämässä hauskaa, eikä Skypessä tai Facebookissa tai missään ole ketään, jonka kanssa voisi jutella. Facebookissa käyminen lähinnä masentaa kun näkee miten kaverit viettävät yhdessä ihanaa Suomen kesää ja oma päivän kohokohtani on pyykkien peseminen. Toisaalta, ehkä annan itse samanlaisen kuvan itsestäni ja joku ajattelee, että onpa täällä Suomessa tylsää samalla kuin toiset vaan reissaa maailmalla ja syö macaroneja ja juo shampanjaa.

Ranska ja Suomi, Suomi ja Ranska. Niin samanlaisia, mutta kuitenkin niin erilaisia maita. Täällä kulttuurieroja ei oikeastaan aluksi edes huomaa. Varsinkin kun olen puhunut koko ajan ranskaa ja minun ei ole muutaman kuukauden takia tarvinnut hankkia asuntoa tai nettiä tai sähköä tai hoitaa erityisemmin virallisia paperisotkuja. Mutta vähitellen kun aikaa kuluu, alkaa huomata jotain perustavanlaatuisia ja ärsyttäviä eroja suomalaisten ja ranskalaisten välillä.

Olen varma, että mua pidetään täällä vähän tyhmänä. Nimittäin kun minä olen tyypillinen suomalainen: en nyt ehkä vähättele tekemisiäni, vaan olen suomalaisittain "realisti". Täällä sen sijaan omia tekemisiään kuuluu kehua koko ajan ja jatkuvasti. Ja liioitella. Paljon. Jos esimerkiksi sanon "No, kyllähän mä ruotsia puhun, ihan ok:sti, mutta en mitenkään täydellisesti." (eli olen kirjoittanut varsin hyvät arvosanat pitkässä ruotsissa, mutta en parhaita) se tarkoittaa ranskalaisen korvaan jotakuinkin "Osaan sanoa kiitos ruotsiksi." Eräs työkaverini kehui vakavalla naamalla "harrastavansa kieliä ja oppivansa niitä ilmiömäisen helposti". Hän kun on puoliksi espanjalainen eli puhuu siis myös ranskasta niin kovin paljon eroavaa espanjaa, puhuu auttavasti myös englantia ja oli lisäksi opetellut kaksi lausetta kreikkaa siellä käydessään. Toinen taas ilmoitti, ettei kellään muulla ole mitään saumaa hänen kanssaan säästä puhuttaessa. Hänhän oli sentään "työharjoittelussa" katsonut kaksi viikkoa sivusta iltapäivisin meteorologin työskentelyä. Ja kaikki ovat tietenkin käyneet maailman parhaat koulut ja ovat maailman tehokkaimpia töissään.

Mistä päästäänkin seuraavaan asiaan...

Nimittäin kun täällä pitää koko ajan näyttää todella tehokkaalta. Ja tuntuu että ihmisten aikakäsitys on vähän vääristynyt. Esimerkiksi pomo voi käydä pyytämässä uusia kuvia isosta määrästä dataa, johon en ole aiemmin koskenutkaan. Eli se ei ole ihan vaan klikkauksen päässä vaan siihen menee vähintäänkin muutama tunti. Sitten hän saapuu viiden minuutin päästä ovelle ja kysyy ovatko kuvat jo valmiita. Oletan, että tähän pitäisi vaan suhtautua sillä tavalla kuin ranskalaisetkin ja sanoa joka kerta, että "joo, ihan kohta on valmista", vaikkei olisikaan. Mutta tuo kyllä aiheuttaa mulle stressiä, en ole todellakaan tottunut tuollaiseen työskentelytapaan. Ehkä ranskalaiset handlaavat homman paremmin, mutta mulle tulee vain olo, että saisin huomattavasti enemmän aikaiseksi jos saisin hoitaa jutut yksitellen loppuun, eikä sillä tavalla, että teen viisi minuuttia yhtä juttua, sitten viisi minuuttia toista ja niin edelleen.

Menestyvän ja tehokkaan lisäksi täällä pitää myös näyttää tietenkin, ei vaan iloiselta vaan suorastaan maanisen hyvinvoivalta. Täällä on esimerkiksi ihmisiä, jotka voivat samalla hymyillä miljoonan watin hymyään ja ilmoittaa, että "ei käy, se ei todellakaan käy". Se on vähän pelottavaa... Että jos ihmiset näyttävät samalta kun ne sanovat ei ja samalta kun ne sanovat joo niin eihän niistä voi ikinä tietää mitä ne ajattelevat.

Ehkäpä kaikki tämä johtuu siitä, että täällä on huomattavasti tarkemmat sosiaaliset normit siitä, millainen kuuluu olla. Ei saa olla humalassa tarkoittaa, ettei missään, ei todellakaan yhtään missään, näy yhtäkään humalaista ihmistä. Ei saa näyttää rumalta tarkoittaa, ettei missään näy yhtäkään erikoisemmin pukeutunutta massasta poikkeavaa ihmistä. Ei saa olla lihava tarkoittaa sitä, että kaikki puhuvat koko ajan laihduttamisesta ja mitä herkkua ei voi syödä ja miten paljon kukakin liikkuu milläkin hetkellä. Mulle on esimerkiksi sanottu suoraan, että nyt mun perse leviää varmasti kun olen syönyt yhden jäätelöpuikon kahvitauolla. Kolme kuukautta synnytyksen jälkeen töihin palannut työkaveri valitteli, että hänellä oli vielä pari raskauskiloa jäljellä. Hän oli silloin varmasti enintäänkin normaalipainon alarajoilla.

Täällä pitää olla samanlainen kuin kaikki muut ja heti kun joku poikkeaa massasta, keskustellaan siitä selän takana kahvipöydässä. Suomessa harvemmin kuulee pomojen pilkkaavan alaisiaan selän takana muiden alaisten kuullen. Täällä se ei sen sijaan ole erityisen kummallista. Ei tarvitse tehdä paljoakaan eri tavalla kun heti puhutaan, että miksiköhän se on tuollainen, sillä on varmaan huonot suhteet sen äitiin ja niin edelleen. Kuulemma eräänä päivänä suurin aihe pomojen keskuudessa oli ollut se kun yhdellä jatko-opiskelijalla oli ollut huoneessaan kuva itsestään ja poikaystävästään. Että miten kummallista ja sitten naurettiin katketakseen päälle.

Mulla on terve itsetunto, eikä mua erityisemmin hetkauta moiset kommentit ja tavat, enhän ole tänne kuitenkaan jäämässä. Mutta noiden hetkien merkitys korostuu, koska täällä mun elämä on käytännössä pelkkiä töitä. Aamulla menen töihin, illalla tulen kämpille, katson vähän sarjoja, menen nukkumaan, menen töihin, viikonloppuna tai iltaisin saatan myös tehdä jotain samojen työkaverien kanssa jne. Mähän jopa käytännössä asun työpaikalla. Sentään en ole ottanut tavakseni tehdä töitä myös viikonloppuisin toisin kuin monet muut täällä asuvat jatko-opiskelijat...

Ja kun saa kuulla kaikenlaisia kommentteja eikä niihin ikinä osaa vastata tarpeeksi nopeasti kun mun pitää ranskaksi miettiä mitä sanon. Ja sitten ne hetket menee ohitse ja sen jälkeen vaan miettii, että olisi pitänyt sanoa, että...

Tämäkään postaus ei tietenkään kerro koko totuutta, vaan vain sen huonomman puolen elämästä täällä. Halusin vain vähän raottaa myös toisenlaista Ranskaa kuin se, mistä yleensä täällä blogissa kirjoitan. Mun mielestä on toki kivaa kun kaupungilla näyttää kauniilta ja vastaan tulee kauniita ja hymyileviä ihmisiä. Mutta on se silti kivempaa kun Suomessa saa itse valita miltä näyttää. Ettei tarvitse pitää yllä sellaista julkisivua kuin täällä.