Peltomaisema ja eloveenatyttö

Elena kyseli multa millainen on sitten Suomi-Tuuli vastapainoksi Ranska-Tuulille. Ja se olikin hyvä kysymys. Nimittäin musta on kuoriutunut täällä suorastaan kansallisromanttinen hihhuli. Saan itseni jatkuvasti kiinni kertomasta Anaïsille (tai kelle tahansa kuuloetäisyydellä olevalle uhrille) aivan satunnaisia faktoja suomalaisista ja Suomesta. "Tiedätkö muuten, että Suomessa on maailman isoin saaristomeri?" "Tiesitkö, että Helsingin metro on maailman pohjoisin?" "Meillä Suomessa jokaisella asukkaalla on käytössään sauna." "Lapissa järjestetään hyttysentappokisoja." "Suomen pinta-alasta 70 % on metsää." ja niin edelleen... ja niin edelleen... Ja mistä mä edes tiedän nämä kaikki asiat? No, olen tietenkin etsinyt tietoa Wikipediasta. Suomenkielisestä. Ja englanninkielisestä. Ja ranskankielisestä. Ja lehdistä. Ja muualta netistä. Suorastaan imen itseeni turhaa tietoa Suomesta. En ole ikinä ollut näin Suomi-tietopankki. Yritän aina pysäyttää itseni kun alan taas kerran kertoa näitä juttujani. Tekisi mieleni lyödä kädet suun eteen. Mutta en tietenkään pysty siihen, hölösuu mikä hölösuu.

Ja tämä uusi ominaisuuteni ei todellakaan rajoitu pelkkään Suomi-faktojen lateluun, ei todellakaan. Huomasin eräänä päivänä haavelevani matkasta saaristomerta kiertävälle autoreitille. Ah, mikä olisikaan ihanampaa kuin ajella Turusta Naantaliin ja siitä eteenpäin pikkulosseilla ja nauttia ikuisesta auringosta ja kirpsakasta pohjoisesta tuulesta ja yön yli paistavasta auringosta. Mielestä ovat tietenkin pyyhkiytyneet pois kaikki tosiasiat Suomessa vallitsevasta ilmastosta ja muut pikkuseikat. Yhdistän mielessäni Suomen paikat ja Ranskan ilmaston, no paitsi että Suomessa ei ole koskaan liian kuuma ja jos onkin niin aina voi pysähtyä uimaan romanttisen järven rannalle koivunlehtien lepattaessa leppeässä kesätuulessa. Ja sitten haluan ajaa yön läpi Lappiin. Ja ei puhettakaan, että siellä olisi mitään hyttysiä. Vain yötön yö ja minä ja parhaat ystävät. Ja autoradioissa Suomi-hitit. Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä ajetaan hiljempaa niin toivon että matka jatkuu jatkuu vaan...

Toisin sanoen: Olen täysin seonnut. Pää on pehmennyt helteessä. Haaveilen Nenäpäivän ja Riikka Pulkkisen uusimman lukemisesta enemmän kuin koskaan ikinä Suomessa. Mutta niin se vaan menee, aina kun Antto ostaa meille omat suklaapatukat, mulle sitä mun ehdotonta suosikkia ja Antolle jotain vähän tylsempää niin silti se Anton itselleen ostama osoittautuu huomattavasti paremmaksi. Vaikkei ikinä ennen. Se maa missä nyt oon mustikka, se maa missä nyt en oo mansikka.

Mietin koko ajan asioita, mitä juuri nyt tekisin jos olisin Suomessa, ah ihanassa Suomessa. Vaikka jos olisin niin rehellisesti sanottuna todennäköisesti en kuitenkaan tekisi. Paitsi että matkalle me nyt mennään, roadtripille poikien kanssa. Kuten huomaatte, Antto ja Mikael, olen tosissani, joten parasta teidänkin hankkia itsellenne vähän Suomi-euforiaa jostakin (Pirkka on tarpeeksi euforinen tyyppi jo muutenkin)!

Mutta aina sitä vaan miettii mitä tekisi jos olisi toisaalla. Suomessa mietin, että ah nyt jos olisin Ranskassa niin voisin mennä ostamaan macaroonseja lähi-patisseriesta ja mennä syömään niitä puistoon auringonpaisteeseen. Ja täällä sitä istutaan huoneessa nettailemassa ja katsomassa Big Bang Theoryä ja syömässä suklaakeksejä ja sitten menen taas aamulla töihin. Ja mietin, että jos olisin Suomessa niin... Mutta toisaalta, miksi ei, haaveilu on kuitenkin yksi elämän parhaista jutuista. Ja kyllähän niitä juttuja välillä toteuttaakin. Aina sitä enemmän, mitä enemmän haaveilee.

Kuvat: we ♥ it